Palkokasvit 2000-luvun Euroopassa: mikä on niiden asema nykyisissä ja tulevissa maatalous- ja elintarvikejärjestelmissä? Mitä uusia haasteita tämä asettaa tutkimukselle?

1950-luvulta lähtien alkanut maatalouden tehostaminen on yleisesti johtanut palkokasvien viljelyn vähenemiseen; niiden osuus Ranskan ja Euroopan pääviljelykasveista on nykyään alle 3 %. Palkokasveilla on kuitenkin useita etuja: (i) ne ovat kasviperäisen proteiinin lähde ihmis- ja eläinravinnoksi, (ii) ne sitovat ilmakehän typpeä ja ovat siten typpilannoitteiden käytön kannalta taloudellisia sekä (iii) ne toimivat viljelyjärjestelmien monipuolistajina. Analyysi siemen- ja rehupalkokasvien tuotantojärjestelmistä Ranskassa osoittaa, että eri tekijät, jotka jarruttavat näiden viljelykasvien käyttöönottoa, liittyvät vallitsevan maatalouden sosio-teknisen järjestelmän ”lukkiutumiseen”. Palkokasvit voisivat kuitenkin olla keskeisessä roolissa agroekologisessa siirtymässä kohti kestävämpiä maatalous-, elintarvike- ja energiajärjestelmiä. Taloudellinen lähestymistapa, jossa hyödynnettiin siirtymäteorian monitasoista lähestymistapaa, on mahdollistanut palkokasvien tuotannon lukitusten purkamisen keinojen tunnistamisen. Tämän analyysin valossa on tunnistettu neljä pääasiallista tutkimuskysymysryhmää, jotka koskevat (i) lukitusten analysointia ja siirtymän vauhdittajien tunnistamista kohti järjestelmiä, joissa palkokasveja hyödynnetään enemmän, (ii) uusien ja monipuolisten markkinamahdollisuuksien tunnistamista palkokasveille kestävässä elintarvikeketjussa, (iii) palkokasvien tarjoamien ekosysteemipalvelujen arviointi ja parantaminen viljelyjärjestelmien ja alueiden tasolla sekä (iv) palkokasvien viljelyn optimointi osana kokonaisvaltaista ekologisen tehostamisen lähestymistapaa.